Mohammad Z KRK

Kuvaus kokemuksesta:

Olen 65-vuotias mies. Tämä tapahtui minulle vuonna 1977 ollessani 26-vuotias. Olen kotoisin Isfahanin kaupungista, joka sijaitsee keski-Iranissa noin 500 kilometriä pääkaupunki Teheranista etelään. Ystäväni neuvosta olin ottanut työn vastaan Mashadin kaupungista, joka sijaitsee luoteis-Iranissa noin 1300:n kilometrin päässä Isfahanista.

Tuona päivänä olin ajamassa Mashadista Isfahaniin muutaman päivän lomalle sekä nähdäkseni perhettäni. Lähdin ajamaan yöllä kello kahdelta. Tie ei tuolloin ollut kovin hyvässä kunnossa eikä se ei ollut moottoritie, vaan ainoastaan tavallinen kaksikaistainen tie. Jossain vaiheessa lähestyessäni Ghoochanin kaupunkia, huomasin vastakkaisen kaistan auton olevan minun kaistallani ja sen ajovalot osoittivat suoraan minuun. Yritin kaartaa oikealle vältääkseni törmäyksen, mutta pientare oli liian kapea. Törmäsimme suoraan toisiimme. Autoni pyörähti joitain kertoja ja putosi sitten tieltä yli metrin verran. Olin vakavasti loukkaantunut, mutta onnekkaasti paria minuuttia myöhemmin onnettomuuspaikalle saapui bussi, joka pysähtyi. Minut vietiin sillä Ghoochanin kaupungissa olleeseen pieneen sairaalaan.

Lääkärit ja sairaanhoitajat alkoivat hoitamaan minua välittömästi. Minulla oli useita vammoja ja tunsin voimakasta kipua joka puolella kehoani. Maatessani leikkauspöydällä pääni oli kuitenkin täynnä ajatuksia. Olin esimerkiksi huolissani siitä, että mikäli en ilmoittaudu takaisin töihin muutaman päivän sisällä, saattaisivat he antaa työni jollekin toiselle. Samaan aikaan olin erittäin vihainen ystävälleni, joka olin suostutellut minut vastaanottamaan tämän työn, joka oli niin kaukana perheestäni. Syytin häntä siitä, että jouduin elämään erillään perheestäni sekä myös onnettomuudestani ja tilastani. Olin vihainen kaikesta ja kaikille. Koin, että koko tämä maailma ja minun elämäni olivat pelkkä sekasotku eikä mikään ollut niin kuin pitäisi. Mieleni oli täynnä valituksia ja suuttumusta.

Minua ei nukutettu enkä vajonnut koomaan. Muistan nuoren noin 22-vuotiaan naisen astuneen huoneeseen. Hän vaikutti kokemattomalta ja uudelta sairaalassa. Hän oli kaunis ja toivoin, että en olisi tässä tilassa, jotta voisin puhua hänelle ja tutustua häneen. Mutta sietämätön kipu ja vihaiset ajatukseni sitoivat kaiken huomioni. Huomioni vaelteli edestakaisin ja ympäriinsä kivun, vihaisten ajatusteni ja tämän naisen välillä.

Yhtäkkiä kaikki muuttui. Syvä tyyneys ja rauha valtasivat minut. Tämä olin täydellinen vastakohta sille mitä olin tuntenut hetkeä aiemmin. En ollut enää vihainen ja näin kaikkialla maailmassa ja ympärilläni täydellisyyttä. Koin, että kaikki on täsmälleen niin kuin pitääkin. Keskittyessäni mihin tahansa esineeseen tai asiaan saatoin ymmärtää sen syvällisesti ja täydellisesti. Ymmärsin jopa katsomieni esineiden kemiallisen rakenteen ja kaikki niiden fyysiset ja matemaattiset ominaisuudet. Siirsin huomioni takaisin tuohon nuoreen naiseen. Hän näytti hieman erilaiselta kuin hetkeä aiemmin. Huomasin näkeväni hänet ikään kuin joka suunnasta, 360 astetta, kuin olisin peittänyt hänet täysin. Näin myös hänen ajatuksensa ja tunteensa. Koin itse asiassa olevani läsnä koko sairaalassa. Huomasin sen mitä hän näkee tekevän hänet erittäin surulliseksi sekä huolestuneeksi. Hän ajatteli, että on valtavan surullista, että tämä nuori mies kuolee näin. Yritin tyynnyttää häntä ja kertoa hänelle olevani täysin kunnossa. En itse asiassa ollut koskaan voinut niin hyvin kuin nyt. Mutta nainen ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota - ikäänkuin hän ei olisi lainkaan nähnyt tai kuullut minua.

Huomasin hänen tuijottavan jotain. Katsoin samaan suuntaan kuin hän ja huomasin hänen katsovan vuoteella makaavan nuoren miehen kehoa. Järkytyin, koska tämä mies näytti samalta kuin minä. Mietin kuka hän oikein oli ja kuinka hän saattoi näyttää niin samalta kuin minä. Ajattelin jopa, että ehkä minulla oli kaksoisveli, jota en tuntenut, joka sattui olemaan samassa sairaalassa kuin minä. Yritin kopauttaa naista olkapäälle kiinnittääkseni hänen huomionsa, mutta käteni meni suoraan hänen lävitseen ilman mitään vastustusta. Olin aivan ymmälläni. Katsoin itseäni ja huomasin kehoni olevan läpinäkyvä ja hohtava. Olin aivan hämilläni. Ajattelin mielessäni, “Olenko minä kuollut? Onko tuo sängyllä oleva keho minun? Voi hyvä Jumala, äitini ei tulisi kestämään sitä. Hän odottaa minun tulevan huomenna kotiin.”

Heti kun ajattelin äitiäni, löysin itseni hänen edestään kodissamme Isfahanissa. Tätä on vaikea selittää, mutta omituisesti olin samanaikaisesti edelleen myös sairaalassa. Olin tietoinen kaikesta siellä olevasta ja myös näin kaiken siellä olevan ilman mitään sekaannusta. Läsnäoloni kodissani ei heikentänyt tietoisuuttani ja läsnäoloani sairaalassa lainkaan. Oli kuin olisin haljennut kahteen yhtä tietoiseen osaan. Äitini istui sisäpihalla ja valmisti joitain kasviksia ruuaksi. Menin hänen taakseen yllättääkseni hänet halauksella. Yllätyksekseni käteni menivät suoraan hänen lävitseen. Yritin puhua hänelle, mutta hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota.

Tänä aikana kun ajattelin ketä tahansa ystävääni tai sukulaistani, siirryin välittömästi heidän luokseen, mutta pysyin edelleen myös kaikissa edellisissä paikoissa - sairaalassa, kotonani jne. Kun esimerkiksi ajattelin erästä opettajaani, josta olin lukioaikana pitänyt aivan hirveästi olin yhtäkkiä hänen vieressään, mutta edelleen samanaikaisesti myös sairaalassa ja kotona äitini luona Isfahanissa. Näin välittömästi kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa ja kaiken mitä hänen elämässään oli tekeillä - ajatukset, huolet, taloudellisen tilanteen ja terveyden. Huomasin, että en enää ollut hänen ajatuksissaan tai sydämessään. Näin hänen olevan huolissaan pojastaan. Menetin siis kiinnostukseni häneen ja poistuin paikalta. Ajattelin myös muutamaa muuta sukulaistani sekä ystävääni ja vierailin heidän luonaan. Yritin kommunikoida heidän kaikkien kanssa ja saada heidät huomaamaan minut, mutta turhaan. Ymmärsin, että ihmisten kanssa on turha yrittää kommunikoida. Kukaan ei kuullut tai nähnyt minua.

Samaan aikaan näin kaiken mitä sairaalassa tapahtui. Lääkärit julistivat minut kuolleeksi ja kirjoittivat potilaskorttiini: “Elvytys ei onnistunut, potilas julistetaan kuolleeksi klo...” He laittoivat lakanan kasvoilleni ja laittoivat minut toiseen vuoteeseen, jossa oli pyörät. He siirsivät minut huoneeseen, jossa ruumiita säilytettiin väliaikaisesti ennen niiden siirtoa sairaalan ruumishuoneelle.

Jossain vaiheessa kokemustani matkustin erittäin suurella nopeudella tunnelin läpi kohti sen päässä olevaa valoa. En osaa sanoa missä kohtaa kokemustani tämä tapahtui, koska aika oli menettänyt merkityksensä. Menin erittäin miellyttävään paikkaan, joka oli tehty valosta. Tunsin, että se oli oikea kotini ja, että kuuluin sinne. Läsnäoloni maan päällä oli kuin karkoitus eristyksissä olevalle oudolle saarelle, joka oli sekä epäsopiva että epämiellyttävä. Siellä missä nyt olin ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, mikään ei ollut lähellä tai kaukana tai ylhäällä tai alhaalla tai pimeä tai valoisa ja kaikki suhteelliset asiat menettivät merkityksensä. Kaikki vaikutti olevan absoluuttisen täydellistä. Siellä oli myös muita sieluja. Joillain heistä oli enemmän valoa ja mahdollisuuksia kuin minulla ja joillan vähemmän. En koskaan tuntenut minkäänlaista kateutta niitä kohtaan, jotka olivat minua kehittyneempiä ja joilla oli enemmän valoa. Kaikki ymmärsivät kunkin olevan heidän kykyihinsä ja kasvuunsa nähden juuri oikeassa paikassa. Se, että olin vähemmän kehittynyt kuin jotkut muut sielut ei aikaansaanut minussa mitään negatiivisia tunteita.

Äitini sekä joidenkin vanhojen ystävieni sekä sukulaisteni luona vieraillessani, oli minulla epämääräinen tunne, että jokin läsnäolo seurasi minua koko ajan varjon lailla. Mutta koska olin niin uppoutunut tähän ihmeelliseen kokemukseen, ajatuksiini, siihen mitä oli tekeillä sekä ihmisiin joiden luona vierailin, en kiinnittänyt tuohon läsnäoloon mitään huomiota. Lopulta huomasin hänet. Hän oli uskomaton, jumalainen, ihmisen kaltainen hahmo, joka säteili valtavaa rakkautta ja valoa. Rakastuin välittömästi tähän pyhään ja käsittämättömän kauniiseen läsnäoloon. Huomasin hänen rakastavan minua syvästi ja ehdoitta. Ensin luulin hänen olevan joku profeetta tai uskonnollinen hahmo, mutta sitten ajattelin hänen olevan jopa kaiken tuollaisen yläpuolella. Oivalsin hänen aina olleen kanssani, läpi koko elämäni, aina. Hän oli minun Oppaani.

Ymmärsin, että kaikilla, jotka kuolevat on opas. Mutta jotkut ihmiset ovat niin kiintyneitä fyysiseen ja materiaaliseen maailmaansa, että he ovat huolissaan rahoistaan, omaisuudestaan ja vallastaan, jopa kuolemansa jälkeenkin. He eivät huomaa opastaan eivätkä välttämättä edes huomaa kuolleensa! Heidän sielunsa voi pysyä sidottuna maahan pitkän aikaa heidän kuolemansa jälkeen. Esimerkkinä tästä oppaani näytti minulle miehen, joka ilmeisesti oli maan päällä ollut mahtava auktoriteetti. Kuoltuaan hän edelleen meni toimistoonsa, jossa oli ollut töissä, yritti istua tuolilleen ja allekirjoittaa papereita. Hän oli täysin tietämätön siitä, että hänen allekirjoituksensa ei jätä paperiin minkäänlaista jälkeä ja, että hänellä ei ole valtaa tai mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään maan päällä. Ymmärsin, että mikä tahansa vahva kiintymys mihin tahansa maan päällä voi estää sieluamme nousemasta.

Näin ihmisiä, jotka olivat tehneet itsemurhan. Heidän tilansa vaikutti pahimmalta kaikista maahan sidotuista sieluista. He olivat täysin ansassa eivätkä kyenneet kommunikoimaan kenenkään kanssa. Joskus tällaiset sielut saattoivat seurata maan päällä olevia rakkaimpiansa vuosien ajan, anellen näiltä anteeksi itsemurhallaan heille aiheuttamaansa kipua ja tuskaa. Mutta se ei auttanut, koska heitä ei voinut kuulla. Oppaani näytti minulle nämä asiat.

Sitten hän näytti minulle toisenlaisen näkymän, joka muodostui silmieni eteen kuin elokuva. Siinä oli kohtauksia omasta elämästäni. Ne olivat aikajärjestyksessä elämäni alusta alkaen maan päällä. Näin nuoren raskaana olevan naisen. Hän oli minun äitini, joka odotti minua. Menin hänen kehoonsa kuin aalto. Ennen kuin menin hänen kehoonsa tunsin olevani läsnä koko maailmankaikkeudessa, mutta jotenkin osa minusta keskittyi poispäin tästä kokonaisuudesta ja totaalisuudesta siirtyäkseen sisään fyysiseen maailmaan ja äitini kehoon. Tunsin yhteyttä. Tunsin kaiken olevan yhteydessä kaikkeen - alkua ja loppua ei ole. En osaa sanoa tarkalleen missä vaiheessa raskautta menin hänen kehoonsa, mutta mielestäni synnytykseen oli vielä pitkä aika.

Yksi esimerkki elämänkertauksestani oli ajalta kun olin pieni lapsi. Olimme autoajelulla ja pysähdyimme jossain matkan varrella. Tien lähellä oli joki, ja minua pyydettiin hakemaan siitä ämpärillä vettä. Menin ja täytin ämpärin, mutta paluumatkalla koin ämpärin olevan minulle liian painava. Päätin keventää sitä kaatamalla vettä hieman pois. Sen sijaan, että olisin kaatanut vettä ämpäristä siinä paikassa, huomasin kuivalla maatilkulla seisovan yksinäisen puun. Raahasin ämpärin kaikin voimin tuon puun luokse ja kaadoin osan vedestä sen juurelle. Odotin myös muutaman sekunnin varmistaakseni, että vesi imeytyy maaperään. Elämänkertauksessani tämä yksinkertainen tekoni toi minulle sellaiset aplodit ja sellaisen riemun osakseni, että sitä ei voi käsittää. Oli kuin tämä yksinkertainen teko olisi täyttänyt kaikki Maailmankaikkeuden henget riemulla ja he osoittivat olevansa minusta ylpeitä. Tuo yksinkertainen teko vaikutti olevan yksi parhaita asioita mitä olin elämäni aikana tehnyt. Mielestäni tämä oli omituista, koska en itse pitänyt sitä merkittävänä ja koin, että olin tehnyt paljon tärkeämpiä ja suurempia asioita. Minulle kuitenkin näytettiin, että tekoni oli äärimmäisen arvokas, koska olin tehnyt sen puhtaasti sydämestäni ilman, että odotin hyötyväni siitä itse mitenkään.

Toinen esimerkki elämänkertauksestani löytyy ajalta jolloin olin 10-vuotias poika. Olin kiusannut ja armotta hakannut toisen ikäiseni pojan. Hän kärsi valtavasti ja oli syvästi loukkaantunut. Elämänkertauksessani näin tuon kohtauksen uudestaan. Poika itki fyysistä ja syvää emotionaalista tuskaansa. Kun hän käveli itkien kadulla kotiaan kohti hän säteili negatiivista energiaa, joka vaikutti kaikkeen hänen ympärillään. Ihmiset ja jopa linnut, puut ja kärpäset vastaanottivat hänestä tämän negatiivisen energia, joka levisi leviämistään läpi maailmankaikkeuden. Pojan tuska vaikutti jopa tien vieressä olleisiin kiviin. Näin, että kaikki on elossa ja se kuinka me luokittelemme asiat eläviksi ja ei-eläviksi johtuu puhtaasti meidän rajoittuneesta fyysisestä näkökulmastamme. Todellisuudessa kaikki on elossa. Tunsin kaiken hänelle aiheuttamani tuskan itseni sisällä. Pojan mennessä kotiinsa vanhempiensa luokse, näin kuinka heidän lapsensa näkeminen tässä tilassa vaikutti heihin. Minä tunsin sen tuskan, jonka se aikaansai heissä ja näin kuinka se vaikutti heidän käyttäytymiseensä tuosta hetkestä eteenpäin. Näin, että tämän tapauksen seurauksena pojan vanhemmat tunsivat aina suurta huolta poikansa ollessa poissa kotoa tai jos hän oli muutaman minuutin myöhässä.

Näin, että aina kun olin tehnyt jotain hyvää jollekin, olin tehnyt hyvää itselleni. Ja aina kun olin satuttanut toista, olin satuttanut itseäni ja oikeastaan tehnyt tuolle toiselle henkilölle palveluksen, koska hän tulisi saamaan Maailmankaikkeudelta jonkinlaisen hyvityksen kärsimyksestään. Tämä hyvitys tulisi olemaan suurempi kuin heille aiheuttamani kärsimys.

Halusin pysyä tuossa rakkauden, rauhan ja valon maailmassa, mutta he muistuttivat minua velvollisuuksistani maan päällä. Kieltäydyin kuitenkin palaamasta. He sanoivat, että jos en palaa en tule saavuttamaan tiettyjä henkisiä kykyjä, jotka palaamalla maahan olisin saanut. En siltikään halunnut palata, vaan pysyä tuossa paikassa. Lopulta he näyttivät minulle osia tulevaisuudestani ja kuinka mahdollinen paluuni tulisi vaikuttamaan moniin muihin ihmisiin ja auttamaan heitä näkemään Valon. Kun ymmärsin kuinka paljon paluuni tulisi auttamaan muita, en malttanut odottaa, että pääsisin takaisin maahan. Näkymät tulevaisuudestani pyyhittiin kuitenkin muististani Maahan paluuni yhteydessä.

Lääketieteellisten dokumenttieni mukaan palasin henkiin 32 minuuttia kuolleeksi julistamisen jälkeen. Mutta näiden 32:n minuutin aikana näin monia asioita. Koin, että aikaa olisi kulunut kuukausia, jopa vuosia. Eräs henkilökunnan jäsen kulki huoneen ohi, jossa minua pidettiin ja kuuli sieltä tulleen pienen äänen. Hän ryntäsi huoneeseen ja huomasi minun taas hengittävän.

En vuosiin puhunut kokemuksestani, koska puhuessani minua pilkattiin, minut tuomittiin, syytettiin hallusinoinnista sekä valehtelemisesta. Vasta monen vuoden kuluttua nähdessäni kuolemanrajakokemuksista kertovan kirjan huomasin, että muilla ihmisillä on ollut samankaltaisia kokemuksia. Vaikka heidän kokemustensa yksityiskohdat saattavat olla erilaisia ja he saattavat ilmaista kokemuksensa eri tavalla, olivat kokemuksemme silti samanlaisia. Tämän kirjan nähtyäni yritin epätoivoisesti löytää muita kuolemanrajakokijoita ja tavata heidät kasvotusten. Vaihdoin jopa työpaikkaa ja aloin työskentelemään sairaalassa tavatakseni muita kokijoita. Hiljalleen NDE-kokemuksesta tuli hyväksytympi yhteiskunnassa. Ihmiset olivat halukkaampia kuulemaan tarinani. Nykyään kerron sen kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa erilaisissa ystävien tai aiheesta kiinnostuneiden ihmisten kokoontumisissa. Toisin kuin ennen, nykyään ihmiset ja eritoten nuoret ovat kiinnostuneita kuulemaan kokemuksestani ja sillä tuntuu olevan heihin positiivinen vaikutus.