Maryn KRK

Kokemuksen Kuvaus

Seuraava KRK saatiin kasaan useiden kuukausien aikana naiselta, joka ei ollut koskaan kertonut siitä kenellekään muulle kuin pojallensa. Sekä laajat kuvaukset, että pienet yksityiskohdat pysyivät muuttumattomina näiden kuukausien ajan. Hänelle oli erittäin vaikeaa kertoa kokemuksestaan muille. Karkeasti arvioiden noin joka neljäs KRK on yhtä yksityiskohtainen kuin tämä. Näin tarkoissa KRK:ssa allaolevat tapahtumat ovat tyypillisiä.

"TOINEN PUOLI"

Kuolemanrajakokemus

Ollessani nuori sinkkunainen kotikaupungissani Lontoossa minut lähetettiin Memorial sairaalaan vakavien komplikaatioiden vuoksi, jotka olin saanut yritettyäni aborttia kotini kylpyhuoneessa epäonnisin seurauksin. Koska minut oli kasvatettu katolilaiseksi, yritin hoitaa ei-toivotun raskauden salassa ja yksin. Menetettyäni paljon verta ja alkaessani palella soitin ambulanssin viemään minut sairaalaan.

Kun minut vietiin kiireellä ensiapuhuoneeseen muistan, kuinka henkilökunta juoksi huoneeseen mukanaan kärreissä erilaisia hoitovälineitä, pumppuja, neuloja, sidetarpeita, putkia jne. Olin veren peitossa navasta alaspäin ja hyvin heikkona. Olin krittisessä tilassa lähellä kuolemaa. Sitä mukaa, kun vereni hupeni, hupeni myös haluni elää.

Kuulin ”poksahduksen” ja äkkiä kipu lakkasi. Tunsin oloni rauhallisimmaksi ensimmäistä kertaa sitten viimeiseen kolmeen kuukauteen tajuttuani olevani raskaana miehelle, joka väitti rakasteneensa minua ja haluavansa kanssani naimisiin, mutta jolla olikin vaimo ja 5 lasta toisessa kaupungissa. Näin kehoni erittäin selkeästi hoitohenkilökunnan työskennellessä kanssani kuumeisesti, kiinnittäen minuun verensiirtotipan ja muita putkia. Muistan toivoneeni, että he vain lopettaisivat. Näytin kamalalle ja ihoni väri oli hirveä. Minua nolotti aiheuttamani paniikki. Olin tehnyt syntiä, enkä ansainnut elää. Se tosiasia, että minulla oli tällaisia ajatuksia kelluessani vain senttien päässä laipiosta, ei haitannut minut lainkaan, eikä myöskään hämmentänyt minua läheskään niin paljon kuin se aistimani stressi, jonka olin aiheuttanut alapuolellani oleville henkilöille. Tiedän olleeni täysin tietoinen, vaikka kuulikin hoitajan – ainoan, jolla oli sininen työasu – sanovan lääkäreille, että olin menettänyt tajuntani heti saavuttuani ensiapuhuoneeseen. Olin erittäin tietoinen jokaisesta huoneen yksityiskohdasta ja tapahtumasta.

Olin tietoinen tunnelista, joka ilmestyi äkkiä, ja se veti minua luokseen. Olin onnellinen päästessäni pois alapuolellani vellovasta jännittyneestä tilanteesta. Leijuin tunnelia kohti ja solahdin laipiotuulettimen läpi ja lopulta itse laipion läpi. Tunnelin tummuus kieppui ja vauhtini alkoi kiihtyä. Olin utelias sen hetkisestä kehostani tai muodostani, ja katsahdin käsiini ja kämmeniini. Ne näyttivät laajenevan ja säteilevän heikkoa hehkua. Tunsin puhurin ja matalan surisevan äänen, vähän kuin värinän, kiihdyttäessäni kohti kaukaisuudessa näkyvää kirkasta valoa. Jatkessani matkaa nopeammin kuin aiemmin tunsin, että lähelläni oli läsnäolo, joka piti minut rauhallisena ja säteili sekä rakkautta, että viisautta. En nähnyt ketään, mutta tunsin isoisäni ydinolemuksen; hän oli kuollut ollessani 13-vuotias. Olin tietoinen hänen lohduttavasta läsnäolostaan, mutten nähnyt tai kuullut mitään.

Saavuin viimeinkin tunnelin päähän ja leijui paikkaan, jossa vallitsi ylitsevuotavan kirkas, valkoinen valo, joka tuntui olevan rakkauden käsityksen ruumiillistuma. Rakkauden, joka on pyyteetöntä ja jollaista äidillä on lasta kohtaan. Se oli ehdottomasti lämmin ja iloinen läsnäolo, se sama, joka oli alunperinkin saanut minut kohti tunnelia. Se tuntui valtavalta energiakentältä, joka säteili kaikkia ihmisten tuntemia hyviä ja jaloja tunteita. Olin luopunut katolisen kirkon opeista lähdettyäni seurakunnan koulusta 17-vuotiaana tuntien, että olin päässyt vapaaksi peräänantamattomasta vankilasta, ja olin kaukana uskonnosta, mutta tiesin sydämessäni, että tämä läsnäolo oli Jumala. Sanat eivät riitä kuvaamaan kunnioitustani tätä läsnäoloa kohtaan. Tuntui, että minusta tuli osa tätä Valoa, jonka jälkeen Valosta tuli osa minua. Olimme yhtä. Äkkiä ymmärsin ilman epäilystäkään kuinka me olemme kytköksissä toisiimme, Jumalaan ja Universumin kaikkiin elämänmuotoihin.

Sinä hetkenä muistan miettineeni rangaistaisiinkohan minua lapseni murhaamisesta ja jos niin tehtäisiin, rangaistaisiinko minua siinä samalla itseni tappamisesta. Pystyin sanomaan, että Hän tiesi jokaisen ajatukseni ja tuntemukseni. Seuraavaksi näin nukkuvan lapsen ja tiesin sen olevan minä. Katsoin ihmetyksen vallassa elämäni jokaisen vaiheen kohokohtaa. Ihan kuin olisi katsonut pyöreää valkokangasta, jossa monet tapahtumat välähtelevät läpi uskomattomalla nopeudella.

Jotenkin pystyin näkemään ja sisäistämään näkemäni lisäksi tuon tapahtuma-ajan tunteet mukaanlukien muille aiheuttamani tunteet. Näin ja tunsin äitini häpeän hänen heittäessään minut avioliiton mahdollisuuden ulkopuolelle, aina suureen rakkauteen, että murskaavaan torjunnan ja pettämisen tuskaan. Ymmärsin tuskani aiheuttaneen miehen epävarmuuden ja pelon, sekä hänen syyllisyyden tunteensa hänen jätettyään minut heti kuultuaan raskaudestani. Tunsin joka ikisen hyvän ja pahan tekoni ja niiden seuraukset muihin. Se oli vaikeaa aikaa minulle, mutta pyyteetön rakkaus tuki minua ja opasti kipeiden kohtien yli.

Minulta kysyttiin telepaattisesti haluaisinko jäädä vai palata entiseen elämääni ”Maapallon Kouluun”. Heittäydyin polvilleni näyttääkseni haluni olla Hänen kanssaan. Hän näytti minulle kauniin, kimaltavan kuplan, joka leijui viereeni. Sen sisällä näin pienen lapsen imemässä rintaa. Lapsesta tuli taapero, joka alkoi kulkea minua kohti, ollen edelleen kuplan sisällä. Kuka tuo on? kysyin. Poikasi Mich'l, oli vastaus. Muistan olleeni hyvin helpottunut tietäessäni, etten ollut turmellut hänen mahdollisuuttaan elämään. Pelonsekaiset ajatukset tulvahtivat mieleeni. En ollut edes naimisissa ja pystyin hädintuskin huolehtimaan itsestäni, joten kuinka muka voisin kasvattaa pojan? Antaisiko hän ikinä minulle anteeksi sitä, että yritin abortoida hänet neljännellä raskauskuukaudella? Kuinka pystyisin tähän ilman apua? Näin välähdyksen itsestäni miehen kanssa, jonka tiesin olevan tuleva aviomieheni, ja hän piteli sylissään kuvassani näkemääni poikaa, joka oli nyt 2-vuotias. Ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan tuntea rakkautta kantamaani lasta kohtaan. Kaikki häpeä, hankaluudet ja haasteet, joita olin käyttänyt oikeuttaakseni abortin itselleni, tuntuivat hyvin heiveröisille ja itsekkäille.

Äkkiä poksahdin takaisin kehooni ja raastava kipu iski alavartaloni läpi. Sama hoitaja sinisessä asussaan antoi minulle ruiskeen kehottaen minua rentoutumaan ja todeten, että kipulääke alkaisi vaikuttaa pian. Olin ilmeisesti ollut tajuttomana vain muutaman minuutin, mutta vierailuni ”Rajan Takana” tuntui kestäneen monta tuntia.

Ollessani kehoni ulkopuolella ensiapuhuoneessa huomasin punaisen merkin laipiotuulettimen lavassa, laipion puolella. Kun minut vietiin heräämöön sain kuulla lapseni pelastuneen. Sanoin, ”Aivan, tiedän sen”. Pyysin voisiko joku olla kiltti ja kuunnella uskomatonta kokemustani, mutta minulle sanottin, ettei heillä ollut aikaa. Lääkärini kertoi pystyneensä pelastamaan sekä minut, että lapseni kuin ihmeen kaupalla. Hän kertoi luulleensa menettäneensä meidät kahdessa eri tilanteessa. Yritin kertoa lääkärille kokemuksestani, mutta hänet kutsuttiin toisaalle. Hänen hymynsä ovella paljasti, että hänestä tuntui silkalle ajanhaaskaukselle kuunnella lääketokkuraisen hullun naisen jorinoita. Äitini saapui myöhemmin mukanaan ”uskonnolliset” taustajoukot yrittäen saada minut tunnustamaan syntini. Olin hieman huvittunut, kun nunna saapui paikalle ja alkoi rukoilla puolestani, anellen Jumalaa antamaan minulle anteeksi. Tiesin jo saaneeni anteeksi. Minun rangaistukseni tulivat omista syyllisyyden ja häpeän tunteistani, jotka koin tuskallisesti katsellessani kuplassa pyörinyttä eletyn elämäni elokuvaa. Ainoastaan yksi sairaanhoitaja koko sairaalassa kuunteli minua. Hän teki niin kerrottuani hänelle joitakin yksityiskohtia siitä, mitä hän oli sanonut lääkäreille ja hoitajille minun ollessa tajuton. Hän kertoi kuulleensa muistakin, jotka oli palautettu takaisin kuoleman rajalta, ja heillä oli samanlaisia kertomuksia. Sain lopulta maaniteltua hänet hakemaan korkeat tikkaat ja katsomaan itse ensiapuhuoneen laipiotuulettimen lavassa piilossa olevaa punaista merkkiä, jonka kuvailin hyvin yksityiskohtaisesti. Sairaanhoitaja ja sairaala-apulainen näkivät kyseisen tarran, vahvistaen yksityiskohtien olevan kuvaamieni kaltaisia. Tiesin, että tiesin, mutta tuntui paremmalle, kun ainakin kaksi ihmistä uskoi minua. En kertonut kokemuksestani muille ennen kuin nyt.

Jatkoin elämääni positiivisesti, kokonaan uudella asenteella ja synnytin terveen pojan 5 kuukautta myöhemmin, nimeten hänet Mich'l'ksi. Itseaiheuttamani vammat estivät tulevat raskaudet, mutta psyykkinen ja rakkaudellinen side Mich'l'n kanssa on todellakin rakkaudella vaalittu ”lahja” Rajan Takaa.

Kokemus on edelleen elävä ja voimakas, aivan kuten se oli 34 vuotta sitten, ja se muutti elämääni useilla henkisesti kohottavilla tavoilla.

NDERF:n lisäys: Mary palasi katolisen kirkon jäseneksi, mutta valitsi tarkkaan kirkon, joka oli avarakatseisempi kuin hänen edellinen kirkkonsa. NDERF haluaa ilmaista kiitollisuutensa Maryn rohkeudelle jakaa kokemuksensa kanssamme.