Lindan KRK

Kokemuksen Kuvaus

Kuuntelin Art Bell show'ta tänä aamuna (5.2.99) jakaessani sanomalehtiä täällä Tennesseessä. Oli ihanaa kuulla, että muillakin oli ollut KRK:ita! Minua on nimitetty täyskaheliksi kertoessani 5-6-vuotiaana kokemastani KRK:sta, josta on aikaa nyt 40 vuotta. En tiedä miten epätavallisia niin nuoren lapsen kokemukset yleensä ovat.

Mutta, minulla oli kokemus!!! Se tapahtui kesällä. Isäni teki parhaansa kasvattaaksen lapsen. Olin koulun jälkeen aina yksin kotona isän tehdessä töitä. Isällä oli tapana viedä minut vapaalla joelle, jossa sain uida ja sosialisoida muiden suunnilleen ikäisteni lasten kanssa.

Valitettavasti joessa oli syvä kohta. En osannut uida. Muistan painuneeni veden alle kolmannen kerran, kun tajusin, etten selviäisi hengissä. Olin kuolemassa ja tiesin sen. En halunnut kuolla. Seuraavassa hetkessä näin tunnelin, jonka päässä oli kirkas valo. Valossa oli joukko ihmisiä. Tiesin heidän olevan sukulaisiani. Minusta tuntui, että kaksi isoisääni oli siellä. Joku puhui minulle ja minusta tuntui, että se oli toinen isoisistäni.

Minulle sanottiin, että minun PITI palata, että minulla oli vielä oppitehtäviä kesken. En halunnut palata, joskus toivon, ettei minun olisi tarvinnutkaan palata, mutta isoisä oli oikeassa; minulla oli oppitehtäviä edessäni! Seuraavaksi tajusin jonkun tarraavan minuun. Se oli isäni. Hän pelasti minut!!!! Yritin puhua kokemuksestani, mutta kukaan ei uskonut minua. EI KUKAAN!!!! Olen joutunut elämään 40 vuotta yksin tämän kokemuksen kanssa. Täytän huhtikuussa 46 vuotta. Esi-isiäni (olen varma, että isoisiäni, isoäitejäni, tätejäni, setiäni ja muita edesmenneitä sukulaisia) olivat siellä. Oli oppitehtäviä, joita minun piti käydä läpi, voi niin vaikeita oppitehtäviä. Huumeriippuvuuden voittaminen 13 vuotta sitten; kuinka oppia antamaan anteeksi kaikki se tuska ja viha, joita minun hallitsemattomissa olevat olosuhteet ja vastaavat aiheuttivat. Kokemus jätti minuun tunteen siitä, ettei kuolemaa ole syytä pelätä. Että joskus me olemme täällä oppiaksemme, kasvaaksemme ja sen sellaista.

Kokemuksen kertaaminen saa minut kyyneliin. Olen täysin masentunut 24 tuntia, koska en tietoisesti pyytänyt saada käydä läpi kaikkia elämäni oppitehtäviä. Kokemus on tehnyt minusta myös vankan jälleensyntymään uskojan (osa unistani on ollut niin eläviä, etten tiedä voisiko niitä luokitella KRK:n kanssa samaan vai ei, ja olen löytänyt osan unieni paikoista valve-elämässä todeten ne tosiksi). Uskoakseni kokemus jätti minuun myös syvän kunnioituksen kaikkia elämänmuotoja kohtaan, tätä maapalloa kohtaan.

Tajuan, että minulla on ollut reippaasti aikaa muistella ja analysoida kokemustani, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen. Tavallaan sanoisin, että synnyin, aloitin matkani ja tunsin myös olevani erilainen kokemukseni vuoksi. Että en koskaan voisi olla enää “normaali”. Että en koskaan pystyisi olemaan täysin osa normaaliksi miellettyä yhteiskuntaa. En osaa sanoa, ovatko muut kokeneet asian samoin vai eivät. Olisi mielenkiintoista tietää, josko muilla on samanlaisia “tuntemuksia”.

Kiitos, että kuuntelitte.