Sairaanhoitajan KRK.

Kuvaus kokemuksesta

Ollessani 41 vuotias, olin kuolemassa maksan vajaatoimintaan ja äkilliseen mahalaukun verenvuotoon-vaatien välittömästi 12 yksikköä verta. Tunsin koko kehon läpi menevää ankaraa kipua ja heikkoutta mutta myös sen että minua autettiin. Olin ollut sairaalassa kaksi kuukautta ja olin lääketieteellisesti katsoen kuolemassa. Tajusin tilanteen ja tunsin valtavaa ahdistusta. Kotona oli neljä lasta jotka tarvitsivat minua. Yhtäkkiä näkökenttääni ilmestyi kirkas valo jolle valitin tilanteestani koska kukaan tai mikään muu ei enää pystynyt auttamaan. Valo kirkastui ja vahvistui kunnes huomasin kipuni lieventyvän. Kehoni oli kytketty erilaisiin lääketieteen laitteisiin ja välineisiin. Näin valon selvästi, sitten ikäänkuin halvaannuin ja rentouduin.

Seuraavaksi, pystyin näkemään kaikki huoneessa olijat, monet lääkärit ja muut, ja "olin pahoillani" heidän puolestaan. Tunsin olevani hyvin älykäs ja samalla pystyin liikkumaan minne halusin. Pystyin näkemään kuinka mieheni saapui sairaalan pääovelle. Katsoin alaspäin ja näin kehoni pienenä ja ihmettelin olinko se todella minä. Aloin kulkea kovaa vauhtia jalat edellä ja aina kun nostin päätäni, näin kuinka käytävässä ei koskaan ollut loppua. Tunsin syvää rauhaa, lämpöä ja rakkautta. "Tilanne" tuntui magneettiselta ja rakkauden läsnäolo vahvistui. En pelännyt, olin kuin kodin turvassa ja rauhassa. Rakkaus ympäröi minut ja jollainlailla ymmärsin kulkevani tiettyyn suuntaan. Kuin olisin tajunnut mitä tehdä seuraavaksi ilman että sen olisi jokin minulle kertonut. Näytti siltä että minulla oli vielä "tehtävää" jäljellä, jota jollainlailla jatkaisin. Tunsin väsymyksen.. enkä voinut lähteä kauemmas. Seuraavaksi tunsin kipujen palaavan ja niiden vyöryessä ylitseni ajattelin, "olen palannut"...

Seuraavaksi tiesin parantuvani vaikkei minua juuri silloin hoitavat ihmiset siihen enää uskoneetkaan. Yritin kertoa heille mutta olin liian heikko pystyäkseni puhumaan. Jouduin tehohoitoon. Kun viikkoja myöhemmin yritin kertoa kokemuksestani, kenelle tahansa, en pystynyt tekemään sitä ilman että olisin alkanut itkemään. Lääkärini kävi luonani viikoittain ja lopulta uskaltauduin kertomaan hänelle. Hän pyöritti päätään ja kertoi, "tuota.. luulimme menettävämme sinut kahdesti". Tunsin muuttuneeni erilaiseksi ja sitä kesti pitkään. En kyennyt selittämään sitä kellekään. Toipumiseen kului kokonainen vuosi ja muunmuassa ensimmäinen viikko kotona kului pääosin vain nukkumiseen. Tuolloin, erään kerran heräsin sängyssäni. Makasin selälläni. Olin yläkerrassa yksin ja tarvitsin apua tuolini kanssa. Nousin sängystä ja näin kehoni jäävän sänkyyn makaamaan. Olin "irronnut ruumiistani" ja menin nopeasti "takaisin sänkyyn makaamaan" ollen vain hiljaa itseni kanssa. Tämän jälkeen pelkäsin sängystä nousemista!! Pidän tämänkin tapahtuman henkilökohtaisena enkä puhu siitä monillekaan!!!

Tämä kaikki tapahtui 20 vuotta sitten ja tunnen yhä tänä päivänä olevani "erilainen". Kenelläkään ei voi olla sanoja kuvaamaan sitä miten syvästi tällainen kokemus muuttaa ihmistä. Tästä toiselle kertominen on turhauttavaa koska toinen ei voi ymmärtää kokemuksen pyhyyttä. Vaikka sietokykyni on kasvanut, silti kukaan ei ymmärrä. Olin rajakokemuksessani "oma itseni". Suojelen tunteitani nyt paljon enemmän kuin ennen sitä - koko elämänkatsomukseni on muuttunut. Kiitos että olette jaksaneet lukea tämän! Olen sairaanhoitaja, opiskelin ammattiin 3 vuotta ennen sairastumistani. Kun olin myöhemmin antanut itselleni luvan ajatella kokemustani rajakokemuksena, tajuntaani tuli voimakkaasti tieto siitä kuinka minua ei tuomittu!!!! Minut oli kasvatettu katolilaiseksi ja synnistä tietoiseksi. Olin oppinut kuinka Jumala on vihainen ja kuinka meidät tuomitaan - mutta kokemuksen aikana - en ollutkaan syyllinen m.i.h.i.n.k.ä.ä.n!!!!!!!! Minua syleili ihana rakkaus joka menee uskonasioiden tuolle puolen!!! En nähnyt ketään mutta tunsin "valtavan läsnäolon" lämmöstä ja rakkaudesta. Ystävyydestä ja ilosta. Mielestäni on myös tärkeää kertoa että seuraavana päivänä maksani veriarvot olivat palautuneet normaalille tasolle, samoin oli munuaisten tila parantunut. Painoni tippui sairaalassa 63:sta 40:een kiloon.

Palasin töihin vuoden kuluttua, yhä laihana ja hauraana. Lääkäri kertoi luustoni "ohentuneen" - en ehkä ole täysin ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti mutta tunsin edelleen kipuja. En pelkää tällä hetkellä kertoa sitä että ollessani potilaideni lähellä, heidän tilansa näytti kohentuvan!!!?? Tämän täytyy kuullostaa pähkähullulta?! Kun huomasin ilmiön, aloin "testata" sitä. Sain useasti tehtäviä teho-osastolle ja potilaat saivat siten lievennystä kipuihinsa tai voivat edes hieman paremmin. Tämä tuli huomatuksi jopa myös työkavereiden piirissä johon leikillisesti vastasin, "no, se on taianomaisen läheisyyteni syytä!!" Kiitän teitä. Toivon teille menestystä rajakokemusten tutkimisessa. Olen ollut rehellinen ja tehnyt parhaani kertoessani tämän.